Joulu on monien salaisuuksien paljastumisen aikaa. Raahelainen pappi Eero Permi muistelee kirjassaan ”Suomen helemi” Tikka-Briittaa, joka ilmestyi yllättäen pappilaan jouluiltana.
Emme me ihmiset aina tiedä minkälaisia kohtaloita kätkeytyy kanssaihmistemme elämään. Ne eletään kaikessa hiljaisuudessa ja painetaan nahkaansa kuten ruukataan sanoa. Joskus jälkeenpäin voi päästä kurkistamaan toisen ihmisen sisimpään elämään, kuten tuon Tikka-Briitankin kohdalla. Mutta muullakin tavalla aavistaa joskus lähimmäisensä meininkejä kuten sen jouluvieraan, josta aion kertoa.
Olimme juuri käymässä päivällispöytään, kun ovikello soi. Joulupäivä oli ennen vanhaan seurakunnan ainoalle papille rankka työpäivä. Aamunvarhaisella oli ensin suomenkielinen jumalanpalvelus kirkossa. Sitten oli Lapaluodossa hartaustilaisuus ja palatessa kunnalliskodissa ja vielä sairaalassa jouluhartaus. Mutta jouluilta oli pyhitetty omalle kotiväelle.
Kuka siellä nyt enää jouluiltana pyrkii pappilaan? Ruustinna meni katsomaan ja ovesta tuli pienikokoinen vanhanaikaisiin vaatteisiin puettu neiti-ihminen.
En heti tajunnut kuka hän oli, mutta sitten tunsin, olinhan tuntenut hänet lapsuudestani asti. Hän oli aikoinaan ollut raahelaisissa liikkeissä kirjanpitäjänä eli puukhollarina, kuten ennen sanottiin. Hänelle kuitenkin oli tullut se vika, mikä vieläkin saattaa tulla pienissä yrityksissä palvelevalle, joka alavariinsa on tekemisisä rahojen ja tilien kanssa, että virka menee päähän ja palkollinen rupeaa määräilemään ja neuvomaan jopa johtajaakin, joka ei semmoisesta suinkaan tykkää, vaan pian antaa lähtöpassit.
Niin oli käynyt tällekin vieraalle eikä hän enää saanut minkäänlaista palkkaa, vaan eleli yksikseen isältään perimässä pienessä melkein maaperään painuneessa taloröttelössä kunnan avun varassa. Seurakuntakin häntä muisti joulunaikaan kuten muitakin vanhoja ja yksinäisiä.
Mutta mitä hän nyt tuli pappilasta hakemaan? Tuliko mahdollisesti joulurahasta kiittämään, kuten jotkut tekivät?
Ei hänen puheestaan saanut mitään tolkkua, itsekseen vaan puhua pöpitti.
Vaihdoimme ruustinnan kanssa silmäyksiä ja arvelimme sitten, että jos sillä raukalla ei ole kotona mitään syötävää, niin hän sen takia lähti meille. Ruustinna sanoikin naiselle, että me olemme justiin syömään rupeamassa, että sopiiko vieraallekin käydä pöytään.
Silloin hän rupesi heti riisumaan takkiaan ja sanoi, että kyllä se sopii – mutta saako tämä minun seuralaiseni myös tulla pöytään? Emme me nähneet ketään muuta kuin tämän vanhan neidin, mutta ruustinna oli pian tilanteen tasalla ja sanoi, että totta kai on seuralainen tervetullut.
Näkymättömälle vieraalle piti myös panna lautanen ja syömävehkeet, ja kun ruokaa tarjottiin, piti tarjotinta käyttää ensin sen tyhjän lautasen kohdalla ja sitten vasta näkyvä vieras otti itselleen.
Tyttäret, joilla oli joku koulukaveri vieraana, pyrkivät kyllä tirskahtelemaan, mutta ruustinnan kulmain rypistys hillitsi heidät. Vieras puhutteli seuralaistansa maisteriksi ja sanoi, että maisteripa ottaa ensin.
Niin sitten ateria päättyi ja vieras ”maistereineen” teki lähtöä. Autoin hänelle takin päälle ja aukaisin oven ja vieras sanoi taas, että maisteripa menee edellä.
Minua jäi sitten vaivaamaan kysymys, että mikä oli tämän käynnin varsinainen tarkoitus? Mikä asia sai tuon ikäneidon lähtemään pappilaan jouluiltana? Tuskin hän minua tunsi eikä muistanut minun olevan palijasjalakasia raahelaisia eikä syöminenkään varmasti ollut päätarkoitus. Mutta ehkä se justiin – syöminen – sekoitti piirustukset! Ja se ”maisteri”!
Silloin minulla välähti, siinähän se oli. Ennen vanhaan mentiin pappilaan kuulutuksia ottamaan. Nythän ne tehdään virka-aikana virastossa. Tuo vieras tuli maisterinsa kansa pappilaan kuulutuksia ottamaan, mutta se unohtui siihen muuhun touhuun kun emme ymmärtäneet asiaa. Ehkä juuri jouluilta toi hänen sairaaseen mieleensä vanhan romanssin nuoruuden ajoilta. Mutta kukapa sen enää tietää! (”Suomennettu” Eero Permin kirjasta ”Suomen helemi”)
HYVÄÄ JOULUA!